Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Valo kutoo ohuita säikeitä ympäröiviin puihin. 

Se riippuu raskaana oksilta maahan ja vie mukanaan joitakin lehtiä. 

Ne puut ympärilläni itkevät keltaista sadetta. 

Ilman tuulenvirettä ne kyyneleet tulevat aikaillen valon mukana. 

Tekevät laikkuja maahan, enkä enää tiedä missä menee valon ja varjon raja. 

Kohina korvissani tekee minut levottomammaksi kuin aikoihin. 

Yritän seurata katseellani askelia, jotka tekevät polun kohti varjoja, 

mutta en uskalla astua pidemmälle. 

Kylmä vesi kokeilee varovasti keinahdellen rantoja 

ja pelkään sen seuraavan minua. 

Kirkkaus pitää sitä aloillaan. 

Pimeä houkuttelee sitäkin hiipimään maalle, 

nousemaan hieman pidemmälle, 

kastelemaan pihamaan ja 

kurottelemaan auringonsäikeitä 

kiivetäkseen kuulaaseen ilmaan valkoiseksi sumuksi ja kuuraksi.

Pohdiskelen kaikkea, mitä pieni olento ei halua kantaa mukanaan.
Teen joistakin kauniista ajatuksista pesän, jonne piiloudun ja jossa tunnen olevani turvassa.
Elän illuusiossa, että jonakin päivänä kaikki palaisi aikaan ennen kuin tajusin,
ettei se tule palaamaan.
Pitäisi vain luottaa siihen, ettei tarvitse pelätä tulevaa.
Ja että haaveet voi toteutua jos oikein toivoo.
Vaikka ne olisivatkin ihan absurdeja.
Haluaisin kuulla, että joku sanoisi minulle niin.