Pelko sateisesta ja synkästä kesästä kalvaa minua. Mitä jos aurinkoa ei näykään tai joudun siitä huolimatta piiloutumaan valolta ja olemaan huomaamaton. Katselen vain ikkunan takaa puiden oksien ja lehtien leikkiä kirkkaalla nurmikolla, jalkoja jotka tanssivat sen kaiken keskellä. Jos en missään vaiheessa saa osaani siitä työstä, jonka tein sen eteen, että saisin nauttia unelmien kesästä ja auringonpesistä hiuksissa. Jos olenkin jäänyt oleellisella tavalla jälkeen, ilman kosketusta oikeaan todellisuuteen.
Kevät juhlii kauneudellaan ja me sen ohella. Kohotamme lasit menneelle vuodelle ja annamme muiden vapaasti katsella ilonpitoamme. Pitkästä aikaa vatsassa kuplahtelee pieni haikeus. Se taittuu kohti yötä, kun istumme tosi isolla porukalla kylmässä ja tunne on juuri sellainen kuin isojen, kauan odotettujen suurten juhlien jälkeen. Vähän tyhjä ja mitäänsanomattoman raukea. Siinä istuessamme emme edes huomaa olevamme elämän marionettinukkeja.
Olen salaa iloinen kaikesta arvaamattomuudesta. Tavallaan se ahdistaa, kun ohitse suhahtelee tilaisuuksia ja hetkiä, joihin ei halua tarttua tai on vain liian tyhmä tarttuakseen. Sitten jää siihen vain seisoa möllöttämään katsoakseen, kuinka moni asia lipuu ohi ja virta yrittää kaataa, niinkuin joki konsanaan. Mukaan ei vaan halua antautua, koska kaikki kivikot ja muut möykyt virrassa ovat liian pelottavia. Toisinaan sitä vaan kaatuu, kun ei tiedä pitäisikö virran mukana juosta, seistä vai istua, ja päätyy jonnekin joenmutkaan. Sitten tulokseen yleensä on tyytyväinen tai ei ole. Eikä sekään ole omassa päätäntävallassa. Mutta siinä on se petollisen kiva uhkapelielementti, joka palkitsee aina silloin tällöin, jotta jaksaa aina kokeilla onneaan.
Toivottavasti meno jatkuu samaa tahtia kuin viimevuonna. Tähän menoon tottuneena tulee muuten aika tylsää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ajatuksia, mielipiteitä ja kahvinpuruja kiitos!