Käännekohtia

Aluksi ajattelin, että aikaa on niin paljon, että voin kylpeä sen pehmeässä virrassa. Minulle tehtiin selväksi, että tämä on se määränpää, mitä kohti olen kulkenut. Minulla ei ole muuta elämää kuin kirjat ja jokin saavuttamaton. Kerin loputonta lankaa, liu'utan sitä sormieni lomitse kevyesti.

Toisaalta kun mietin, niin tapahtumat kuuden vuoden takaa tuntuu kaukaiselta. Nyt minulla on sama tunne kuin yksin keskellä erämaata: tunnen itseni voittajaksi, vahvaksi ja vapaaksi. Samalla se maailman suuruus, tuntureiden ääriviivat horisontissa ja kaukana jyrähtelevä ukkonen pelottavat ja saavat minut tuntemaan oloni pieneksi. Olen kuin arka eläin. Nuuhkin ilmaa varauksella enkä uskalla ottaa askelta, vaikka sisimmässäni tiedän, että on pakko. Haluan eteenpäin.

Pelkään, että olen kadottanut itseni. Jos nyt katsoisin itseäni peilistä, näkisinkö mitään? Leikin katsovani menneisyyteen ja tutkailen itseäni. Kuusi vuotta sitten mieleni oli hajonnut kukkaseppele. Hienoja ajatuksia punottuna väärään järjestykseen. Lyhytvartiset apilat putoilivat ensin ja vain pahasti solmuun menneet virnat jäivät. Sain elämän järjestyksestä kiinni vain vaivoin. Se vaati enemmän kuin ajattelin. Luulin, ettei näin rikkinäistä enää voi korjata. Sirpaleita oli enemmän, kuin hajonneessa oli materiaalia. Ne kimmelsivät kauniisti, mutta olivat teräviä. Täysin vailla käyttötarkoitusta odotamassa että joku vahingoittaa itsensä.

Voisin väittää että kyyneleet kuivuivat lähtemättömästi iholleni. Ne ovat uurtaneet poskiani ja tehneet reitin itselleen. Siinä vaiheessa hyväksyin, että elämän ilot ja surut on itse tehtyjä. Voi valita kyyneleet tai ilon läikähdykset. Rakkaus ei tarkoita riippuvuutta tai epätoivoa. Sen on pakko olla jotain muuta. Nyt, kun katselen itseäni tuolloin, näen heikosti kasaan liimatun paperilennokin, mutta se liitää, ei putoa. Se ei luovu haaveestaan lentää vahvana tuulen sylissä.

Sitten ymmärsin päästää irti. Heittäydyin tuulen vietäväksi, juoksin sen mukana kuusen oksien tuoksu nenässäni. Vedin henkeä niin, että tunsin ilman keuhkoissani ja hennot sadepisarat kasvoillani. Kun jalat eivät enää jaksaneet viedä askelta eteenpäin, istuin märälle sammaleelle ja annoin koko metsän pysähtyä ja kuiskailla ympärilläni rohkaisevia sanoja. Soitin isälle ja sain varmistuksen: juuri tämä on oikein.

Hyppy tuntemattomaan pelotti. Annoin itselleni aikaa kokeilla omia kykyjäni. Leikkasin hiukset lyhyiksi. Juoksulenkillä ne kutittivat niskaa. Katsoin itseäni hyväksyvästi ja sanoin itselleni: riität hyvin, odotahan vaan.

Eräänä päivänä koitti juhla. Minä otin yksin tummansinisen auton ja laitoin musiikin niin kovalle kuin uskalsin. Ajoin vapaana ja lauloin mukana. Siinä vaiheessa en osannut aavistaa, kuinka se päivä jäisi lähtemättömästi muistiini. Nyt se tuntuu jo hieman epätodelliselta, mutta silloin mieleni tiesi, että juuri näin on tarkoitus tapahtua. Tapasin ihmisen, jonka kanssa ensikohtaamisessa oli jotain tuttua ja hyvin turvallista. Katsoimme toisiamme kuin vanhoja ystäviä vuosien takaa.

Minun maailmani meni aivan sekaisin. En muista juuri muuta kuin euforian. Vahvemman tunteen, mitä ikinä aiemmin olin kokenut. Kaikki näytti vaaleanpunaiselta röyhelöltä ja puhaltelin mielessäni saippuakuplia. Tunsin, että tämä on se minä, kuka haluankin olla. Toisen silmien kautta sain itseleni merkityksen. Näytin ihmiseltä kenen seuraa voi tavoitella, kenen kanssa on hyvä olla ja kenen vitseille nauretaan. Yhtäkkiä minuun haluttiin tutustua. Minut nähtiin ihmisenä, jolla on hienoja unelmia, ei mahdottomia vaatimuksia.

Nyt olen pisteessä, jossa lankakerä on keritty. Olen vienosti astunut askeleen kohti loppuelämääni. Seuraava vuosi tekee minulle paljon. Millainen olen? En ole samanlainen kuin aiemmin. En tunne itseäni menneisyydestä. Haluaisin ajatella, että olen vahva, luotettava ja lempeä. Mutta ei se ole todellisuus. Tilanne on kaoottinen nyt: minua odottaa tuntematon, vaativa työelämä. Samassa minä saan uuden nimen ja uuden identiteetin. Nämä ovat asioita, joita olen kauan toivonut, miksi se pelottaa?

Minun on uskallettava tehdä tämä. Aion ottaa askeleen eteenpäin. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Minunkin tarinani jatkuu. Ja vaikka en ole valmis, olen kaikkea sitä mitä olen menneisyydessäni ollut. Näen siinä paljon kaunista ja hienoa. Näen myös paljon opittavaa. Mutta minusta tuntuu hyvältä, että minun ei tarvitse olla yksin. Olen nyt kokonainen.